Arkiliikunnan iloa

Mikä otsikko! Jos näen tuollaisen jossain, saan lievän oksennusrefleksin. Arkiliikunta tai hyötyliikunta ovat sanoja, joiden en uskonut koskaan tulevan elämääni. Ne kuulostivat lähinnä jollekin ravitsemusterapeutin korulauseille kaukaisuudessa. Jos paikasta toiseen pääsee helposti autolla, niin miksi ihmeessä tehdä siitä hankalaa ja raskasta?

http://ellit.fi/liikunta-ja-terveys/liikunta-ja-hyvaolo/pyoraily-on-nivelystavallista

En pidä erityisesti kävelystä. Se tuntuu työläälle ja hitaalle tavalle edetä. Meiltä on melko pitkä matka kävellä muualle kuin lähikauppaan, joten eipä tule usein jalan lähdettyä. Lisäksi minulla on toisessa jalassa aika ajoin ärtyvä isovarpaan tyvinivel, joka tykkää kyttyrää etenkin asvaltilla kävelystä. Mutta minun on pakko kävellä. Elämääni tassutteli kahdeksan vuotta sitten tyyppi, joka haluaa lenkkeillä joka ikinen päivä, satoi tai paistoi. Nyt niitä tyyppejä on kaksi. Niinpä me vuorovedolla mieheni kanssa kävelytämme hurttiamme kesät talvet.

Koirat uimassa viime syksynä.

Usein käytämme koirat juoksemassa irti metsässä. Nautin itse kovasti luonnossa kulkemisesta, joten tuntuu mielekkäälle lähteä koirien kanssa autolla muutaman kilometrin päähän lenkille. Varsinkin keväällä, kantavien hankien aikaan on käsittämätöntä, miten pystyy kulkemaan vaivattomasti mihin vain metsissä ja soilla! Koirat juoksevat sydämiensä kyllyydestä - nekin ymmärtävät nauttia siitä vapaudesta. Tänä kesänä onkin ollut ihan mälsää, kun ei ole akillesjänteen vuoksi päässyt metsään. Fyssari varoitteli erityisesti, että epätasainen alusta on kiellettyä aluetta, eikä ojien yli ole syytä hyppiä. Täällä soiden luvatussa maassa ei paljon ulkoilla ilman ojien ylityksiä...

Varsinainen arkiliikunnan lempilajini on ollut aina pyöräily. Vaivatonta, kevyttä, nopeaa ja tehokasta. Olen pyöräillyt elämäni ensimmäiset 24 vuotta siirtymämatkat, kuten varmasti moni muukin. En ole ikinä asunut kauhean kaukana mistään, mutta muutama kilometri pyöräilyä on ollut vakio jokapäiväinen liikunta-annos. Kun menin töihin, arkipyöräily jäi kokonaan. Työmatkaa oli 15 kilometriä, eikä se tuntunut sohvaperunoituneesta naisenalusta ollenkaan sopivalta pyöräilymatkalta.

http://www.adirondackalmanack.com/2010/05/two-new-adirondack-bicycling-initiatives.html

Viime syksynä aloitin uudessa työpaikassa, ja työmatkani lyheni 8 kilometriin. Työmatkapyöräilin syksyn ja kevään. Kun akillesjänne meni, pyöräily oli henkireikäni ulkomaailmaan. Jo viikon päästä vammautumisesta kävin ensimmäisen lenkkini läheisen järven ympäri ja nautin kevääseen heräävästä luonnosta. Pyöräilystä tuli ensimmäistä kertaa elämässäni liikuntamuoto - ei vain hyötyliikuntamuoto. Pisimmät lenkkini ovat olleet parikymmentä kilometriä, eli miksikään huippupyöräilijäksi en ole tässä parin kuukauden aikana tullut, mutta toisaalta, olen edelleen toipilas. :)

Tällä hetkellä hyötymatkapyöräilen lähes kaikki alle kymmenen kilometrin matkat. Ne ovat mukavan lyhyitä polkasta, eikä tarvitse erityisesti huolehtia hikeentymisestä vielä semmosella pätkällä. Kun poljen salille, saan alkulämpimän mukavasti matkalla (n. 25 min). Niin mukavia, kuin kaksi lomaviikkoa kaukana arjesta olivatkin, nautin tosi paljon, kun pääsin eilen pitkästä aikaa pyörän selkään. Mukavan lämpimässä ilmassa taittui matka kampaajalle ja paluureissulla kauppaan eli yhteensä 20,3 km. Eikä tuntunut yhtään sille, että olisi kuntoillut!

PS. Muista kypärä! Itse lähdin eilen niin innoissani pyöräilemään, että muistin kypärän vasta, kun olin ajaa mummelin vallattoman koiran päälle...