Liikunnat ovat olleet peruskauraa. Töissä pyörällä joka arkipäivä (16 km yhteensä), koirien kanssa lenkillä pari kertaa, 3 x salitreenit. Tänään kävin koirien kanssa metsäautotiellä lenkillä suoraan salitreenin jälkeen. Ilma oli niin kaunis syksyinen auringonpaiste kuin olla ja saattaa! Virtaa tuntui vielä olevan, vaikka salilla voimieni tunnossa lisäilin painoja vähän joka laitteelle. Päätin hölkätä pikku pätkän, sitten toisen vähän pidemmän pätkän, kolmannen pätkän... Piru vie, tämä jalkahan kestää hölkkäämistä!
Olin niin onnellinen siitä, että a) jalka kesti hölkätä ja b) jaksoin hölkätä, että lopulta puolet lenkistä meni juosten. Ikuinen riesani eli penikkatauti ei kolkutellut pohkeissa, vaan lihakset tuntuivat rennoilta ja voimakkailta. Pyrin tietoisesti hakemaan hyvää, ryhdikästä juoksuasentoa, jossa painopiste on keskellä kroppaa. Jalat kuljetti joutuin, eikä jaksaminen tuntunut olevan kunnosta kiinni, vaikka vuorottelinkin juoksu- ja kävelyosuuksia.
En ole koskaan tykännyt juoksemisesta. Olen jaksanut joskus juosta enemmän, pidemmän aikaa elämästäni vähän vähemmän. Penikkatauti on tosiaan ollut ystäväni teini-iästä asti. Nyt toivon, että toipumiseni innoittamana jaksaisin syksyn käydä edes välillä hölkkäämässä, sillä se tuntui niin mukavalta! Uskon, että hölkkä tekee tosi hyvää nilkan lihaksille, kun niitä ei vielä saa rasittaa esim. pallopeleissä.
Ajatukset ovat juosseet jo pitkin ensi kesää. Olisiko minusta silloin juoksemaan vaikka 10 km? Jaksaisinko osallistua johonkin juoksutapahtumaan? Nämä ovat kuitenkin kaukaisia haaveita ja pitäisi varmaan vähän paneutua juoksemisen teoriaan, ettei riko itseään... Mutta onneksi haaveet ovat ilmaisia - ja hurjan tärkeitä elämässä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että jätät kommentin. Julkaisen sen, kun olen tarkistanut, ettet ole kirjoittanut mitään yleisesti loukkaavaa tai yksityisyyttäni uhkaavaa.