Syksyä

Syksy on minun lempivuodenaikani. Kai sitä on jotenkin slaavilaisen melankolinen, mutta syksyn lähtemisen tunnelma, pimenevät illat ja ruskistuvat lehdet saavat minut rauhalliselle mielelle. Syyspukujaan vaihtavat linnut, muuttojoutsenet ja kurkiaurat tuottavat toisaalta haikean, mutta toisalta sellaisen tunteen, että näin asioiden kuuluukin mennä.

Kaikella on määrähetkensä,aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla,aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia, aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä ja aika olla erossa, aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään, aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua, aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla. (Saarn. 3:1-8)

Kävimme tänään mummokoiran kanssa kahdestaan reilun tunnin hihnalenkillä. Pikkukoira ja isäntä lähtivät katselemaan metsäkanoja, joten meillä oli ihan kahdenkeskistä aikaa. Läheisen järven rantaan oli laskeutunut muuttojoutsenia ruokailemaan. Muutamia sorsiakin oli eksynyt joukkoon ja yksi yksinäinen silkkiuikku. Ihmettelimme hetken pyllöttäviä isoja lintuja, ennen kuin maltoimme jatkaa reippailua.

Luonto on minun elämäni voimavara. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin huomaan kaipuun omaan rauhaani, seuraamaan ympäröivän maailman ihmeitä. Joka syksy rakastun syvemmin kirpeään säähän, maan tuoksuun ja lehtisateeseen tuulessa. Toivottavasti tekin nautitte näistä pienistä ihmeistä yhtä paljon!