Palaan tässä postauksessa aiheeseen, josta blogi sai alun perin alkunsa. Akillesjänteeni sanoi naps lähes tasan viisi kuukautta sitten. Maailma murtui, jäin yksin kotiin kyynärsauvojeni kanssa, muiden elämä jatkui ja minä itkin kurjaa tuuriani. Sitkeällä työllä olen parhaani mukaan yrittänyt saada jalkaani elävien kirjoihin. Kesän pyöräilin, vesijuoksin ja kävin salilla. Nyt käyn salilla, lenkkeilen ja pyöräilen. Toisina päivinä en pääse töissä portaita alas ontumatta, toisina päivinä en muista koko jännettä. Suunta on koko ajan ylöspäin, mutta matka on vielä pitkä.
Alla olevissa kuvissa on pohkeeni kuvattuna kuukausi onnettomuuden jälkeen eli silloin, kun pääsin laskettelumonolastastani eroon. Uudemmat kuvat on otettu tänään.
 |
| 11.6.2012 | | | | | | | |
 |
| 7.10.2012 |
Kuten näkyy, valtava turvotus on helpottanut. Vammautunut jalka siis
kuvissa vasemmalla. Kivasti on läskiä lähtenyt ja lihasta tullut, mutta
oikean broilerijalan rinnalla vasen näyttää aika rimpulalta...
 |
| 10.11.2012 |
 |
| 7.10.2012 |
Luonnollisestikin näissä kuvissa vammajalka siis oikealla. Onneksi tuo omenaturvotus on enää muisto, vaikka kengännauhoja ei vieläkään saa vasemmassa jalassa yhtä tiukalle...
 |
| 11.6.2012 |
 |
| 7.10.2012 |
Näissä sivukuvissa näkyy ehkä vähiten muutosta. Ehkä tuo terveen jalan muoto on muuttunut eniten, mikä on tietysti ihan pirun hyvä juttu.
En ole koskaan ollut kovin sinut koipieni kanssa (johtuneeko vanhemmistani, joista toinen on nimennyt ne potkiksi ja toisen suurin huolenaihe lentopallourallani oli, että pelihousut peittivät rumat polveni...), mutta kyllä salitreeni saa ihmeitä aikaiseksi. Olen jopa käyttänyt mekkoja, jotka eivät peitä polvia kokonaan! Ensi kesänä voisin vetäistä vaikka oikeat shortsit jalkaan, jos kehitys on näin hyvää. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että jätät kommentin. Julkaisen sen, kun olen tarkistanut, ettet ole kirjoittanut mitään yleisesti loukkaavaa tai yksityisyyttäni uhkaavaa.